Olin elämäni toista kertaa Englannissa. Lukuvuosi oli juuri päättynyt. Oli kesäkuun alku.

Matkani tarkoitus oli vierailla serkkujeni luona, jotka asuvat Leighton Buzzardissa, 50,000 asukkaan kaupungissa 50 kilometrin päässä Lontoosta itään. En ollut koskaan lentänyt yksin. Matkustin ykkösluokassa enoni Rikun (kuten me suomalaiset häntä aina kutsuimme, oikealta nimeltään Richard) työsuhdelipuilla. Otin filmikameralla kuvia lentokoneesta. Vieressä istuva japanilainen bisnesmies käytti pientä tietokonetta, jonka näyttöä hän naputti ohuella kynällä. Sen täytyi olla jonkilainen kosketusnäyttö.

Olin 11-vuotias. Olin lukenut englantia yhden vuoden koulussa, mutta en ymmärtänyt juuri sanaakaan mitä minulle lentokoneessa sanottiin tai mitä British Airwaysin esitteissä luki. Nolotti, etten tiennyt edes mitä tarkoitti “fasten your seatbelts” istuimen selässä, vaikka merkityksen kuvista ymmärsinkin.

Kun laskeuduimme, ystävällinen lentomentä vei minut passintarkastukseen, jonka jälkeen haimme matkalaukkuni. Kaikki tuntui jännittävältä. Kiinnostavammalta, kiiltävämmältä, uudelta.

Muistan edelleen elävästi sen tunteen, kun astuin Heathrow’n lentokentän ovista ulos ja vedin syvään henkeä: ilma tuoksui vehreältä, kostealta, lämpimältä. Hengitin ulos ja jostain syystä, ensimmäistä kertaa yksin kaukana kotoa, minusta tuntui kuin olisin tullut johonkin tuttuun paikkaan takaisin.

Lähes 20 vuotta myöhemmin, ja kolme ja puoli vuotta Englannissa asuneena ilmassa on edelleen voimakas tuoksu, jonka aistin etenkin kevään aikana: koti.